12 sunnuntai helluntaista. Päivän evankeliumi: Matt. 23: 1-12
Olen seurannut Pariisin olympialaisia tässä jonkin verran. Olympialaiset ovat suurten tunteiden juhlaa. Se ehkä siinä katsojaakin eniten kiinnostaa, miten tunteet poukkoilevat suuresta onnistumisen ilosta surullisiin tragedioihin.
Suurena onnistumisena mieleeni jäi Ruotsin edustajan Armand Duplantiksen suoritus seiväshypyssä. Ylipäätään jo se koko suoritus on uskomaton, miten joku ponnistaa yli kuuden metrin korkeuteen pitkällä seipäällä ja siinä samalla kampeaa ensin itsensä korkealle sen seipään yläpuolelle, siinä sivussa tuuppaa tyylikkästi sen seipään pois tieltään ja sitten vielä onnistuu turvallisesti putoamaan patjalle. Välillä mielessäni käy monenlaisia kauhuskenaarioita, miten tuo hyppy voisi mennä pieleen. Onneksi mitään vaarallisia onnettomuuksia tässäkään lajissa ei tapahdu usein.
Mutta mennään takaisin siihen onnistumiseen. Duplantis on lajissaan aivan suvereeni. Kun kisa oli jo ohi ja Duplantis voittaja, hän sai vielä mahdollisuuden yrittää uutta maailmanennätystä. Tunteet olivat herkillä, kun kaksi yritystä oli jo takana ja viimeinen yritys meni yli! Se riemun määrä koko stadionilla oli ihan huikea!
Duplantis on tällä hetkellä ylivoimainen lajissaan. Myös edellinen maaimanennätys oli hänen nimissään ja hän on korottanut maailmanennätystä monta kertaa. Duplantista seuratessani minulle tuli mieleeni Sergei Bubka, joka niinikään oli lajissaan ylivoimainen vuosikymmenten ajan. Hänellä oli katkeamattomasti hallussaan seiväshypyn maailmanennätys vuosien 1984 ja 2014 välillä. Hän paransi maailmanennätystä 35 kertaa.
Joka itsensä korottaa se alennetaan, sanotaan päivän evankeliumissa. Nämä miehet, Duplantis ja Bubka tekevät sen itsensä korottamisen tosiaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Ainakin näin ihan käytännön tasolla. Toki he menevät todella korkealle, mutta tulevat sieltä myös sitten todella nopeasti alas.
Urheilussa ei mielestäni silti pohjimmiltaan ole kysymys itsensä korottamisesta. Urheilussa menestyminen on kovaa työtä ja se vaatii myös onnea. Siinä mielessä urheilumenestys on myös Jumalan armo.
Ja sitten ne suuret pettymykset. Porilainen mitalitoivomme Matti Mattson oli hyvässä kunnossa ja treenannut ahkerasti. Odotukset kisalta olivat korkeat. Kisan koittaessa hän olikin sitten sairastunut koronaan, eikä päässyt kilpailussa jatkoon. Toinen surullinen tapaus oli kiinan joukkuetelinevoimistelu. Kiina oli selkeässä yli kahden pisteen johdossa, kun varamiehenä kilpailuun tullut Su Weide putosi kaksi kertaa rekiltä alas. Näin yhden miehen epäonnistuminen himmensi kullan hopeaksi. Miettikää miten kamala olo tuolla epäonnistuneella urheilijalla oli? Ei pelkästään se, että hänen oma suorituksensa meni pieleen, vaan se, että kyseessä oli koko joukkueen yhteinen menestys. Yksi joutui syntipukiksi häviölle, eikä varmasti tehnyt tätä tahallaan.
Olympialaiset ovat tilaisuus, jossa joidenkin unelmat toteutuvat ja toisen unelmat murskautuvat. Toiset korotetaan ja toiset alennetaan. Toisilla on mahdollisuus tulla suuriksi sankareiksi ja toiset joutuvat tuottamaan maalleen pettymyksen. Mutta toistan uudelleen argumenttiini, että urheilussa urheilija ei pohjimmiltaan tee sitä itse, sillä onnistumisissa kaikki palikat pitää olla kohdallaan: lahjakkuus, treenaus ja onnistuminen. Se ei ole yksin omissa käsissä koskaan.
Päivän evankeliumissa puhutaan siitä, miten väärässä me ihmiset olemme, jos tahdomme itse korottaa itsemme muiden yläpuolelle. Päivän sanan ydin on nöyryydessä. Urheilussa syntyy sankareita ja epäonnistujia, mutta siinä on ennemmin kyse suorituksesta kuin ylpeydestä. Ehkäpä vääränlaista ylpeyttä olisikin juuri se, että me yrittäisimme hyötyä toisen menestyksestä. Olla olympiavoittajan kaveri, valita ystäväpiiriinsä vain niitä, joilla menee hyvin. Istua parhaalla paikalla ja näyttää se muille.
Me kävimme jonkin aikaa sitten pappiskoulutusporukan kanssa Turun juutalaisessa synagogassa ja siellä oli tosiaan sellaiset nimetyt etupenkit, jotka oli lunastettu suurella rahalla. Eli siis synagogaa suurilla avustuksilla rahoittaneille tehtiin oikein nimikkopenkit siihen eteen. Joku lapsi olikin kuulemma eräällä turistikierroksella kysynyt, että miten tällaisia erityispaikkoja voidaan jakaa? Eikös Jumalalle kaikki ihmiset ole samanarvoisia?
Ei tietenkään ole väärin lahjoittaa rahaa synagogalle, mutta Jeesuksen puheen ydin on siinä, että uskossa Jumalaan meidän ei tarvitse näyttää muille sitä, kuinka paljon rahaa olemme lahjoittaneet, vaan teemme lahjoituksen auttamisen halusta ja salassa.
Uskossa emme tavoittele sankaruutta ja näkyvää voittajan asemaa, vaan teemme hyviä tekoja Jumalan ääntä kuunnellen. Emme näyttääksemme muille kuinka hyvä ja tärkeä olen.
Huippu-urheilijat saavat jotain sellaista, jota me kaikki syvimmillämme haluamme. Tulla nähdyiksi. Olit sitten voittaja tai häviäjä, huippu-urheilijana sinut huomataan. Se on ehkä yksi syy, joka saa ihmiset kilpailemaan ja tekemään huikeita suorituksia. Se on syy, joka saa ihmiset maksamaan synagogalle nimikkopaikaista. Olen tärkeä, huomatkaa minut!
Tämänkin päivän evankeliumi, kuten Jeesuksen opit yleensäkin, haastaa meitä ihmisiä aika paljon. Ihmisen ei ole helppo olla luonnostaan vaatimaton. Ja vaikka olisimme ujoja ja vaatimattomia, me kaikki silti kaipaamme tulla nähdyiksi ja kuulluiksi. Evankeliumissa fariseukset nauttivat tilaisuudesta saada huomiota asemansa vuoksi. He eivät opettaneet Jumalan rakkaudesta ja armosta, vaan halusivat itse tulla nähdyiksi. Tämä on oikeastaan hyvin inhimillistä.
Päivän evankeliumi kuitenkin kehottaa meitä hakemaan lohtua uskosta Jumalaan, eikä ulkoisista asioista. Oikea nöyryys on antautumista suuremman edessä. Sen asian hyväksymistä, että minä olen pieni ja Jumala on suuri. Kun päästämme Kristuksen sydämeemme tämä aukeaa meille. Sydämen usko vapauttaa meidät hakemasta ulkoista huomiota, aitiopaikkaa tai olympiavoittoa. Sydämen usko korottaa meidät tuntemaan Jumalan rakkauden. Jumalan rakkaudessa me emme korota itseämme, vaan Jumala korottaa meidät.
Riina Laurila,
17.8.2024
Balettipappi 