Tänään MTV3:sen Huomenta Suomessa haastateltiin Rekolan seurakunnan kirkkoherraa Jussi Koskea ja filosofi Pii Telakiveä otsikolla: ”Kirkko huolestui tekoälyn vaikutuksista ihmisyyteen”. Haastattelu liittyi Suomen Evankelis-luterilaisen kirkon järjestämään Heräys -seminaariin, jossa keskusteltiin laajasti tekoälystä. Seminaari pidettiin 28.3.2025 Heurekassa. Katsoin seminaarin etänä ja saarnasin aiheesta saman viikon sunnuntaina 30.3.2025. Oli kiinnostava sattuma, että juuri tänään, 17.4.2025 aiheesta puhuttiin televisiossa. Saarnani on siis hyvinkin ajankohtainen ja siksi päätin julkaista sen tänään blogissa.
Pyhä: Neljäs paastonajan sunnuntai 1. vuosikerta 2025. Aiheena Elämän leipä. Raamatunteksti: Johanneksen evankeliumi 6. luku, jakeet 1-15.
Saarna (kirjoitettu ilman keskustelua ChatGPT:n kanssa)
Luen teille pätkän Aimo T. Nikolaisen raamatunselitysteoksesta. Johanneksen evankeliumi (s. 126).
”Leivän historia on ollut pitkä. Vanhin leipälaji oli ”happamatonta leipää”, murskattujen tai jauhettujen jyvien ja veden taikinaa, joka oli kuumennettu uunissa tai paistettu vain auringon kuumentamalla kivellä. Sellaista leipää tarjosi Saara Abrahamin vieraille (1 Moos 18:6). Oli todellinen keksintö, kun opittiin taikinan hapattamisella, ”nostamisella,” tekemään eväsleipää, joka säilyy pitemmän ajan (selitti minulle akateemikko Kustaa Vilkuna). Tämän ”kehityksen” ääripäässä on ikuisesti säilyvä leipä, joka kuitenkin on jotain aivan muuta kuin ihmisen fyysiselle elämälle tarpeellinen ”maallinen” leipä. Jeesuksen kuulijat ymmärsivät tätä vertauskuvallista puhetta yhtä paljon kuin samarialainen nainen Jeesuksen sanoja vedestä, jonka nauttija ei enää janoa (4:14). Ihmeravinnon ja ihmejuoman kuvitelmat ovat olleet yleismaailmallisia, yhteistä niille on ollut, että ne takaavat ikuisen elämän.”
Minulla on nyt erityinen syy lukea tästä vuoden 1989 kirjasta tämä teksti. Minulla on herännyt suuri nostalgia ja ihailu vanhoja kirjoja ja entisaikojen tiedemiehiä kohtaan. Aimo Tauno Nikolainen on toiminut Helsingin hiippakunnan piispana vuosina 1972-1982. Hän on myös ollut Helsingin yliopiston eksegetiikan professorina 1946-1972. Nikolainen mainitsee tekstissään aikalaisensa Kustaa Vilkunan. Kustaa Vilkuna oli suomalainen akateemikko, kansatieteilijä, kielitieteilijä ja historiantutkija.
Muistan keltaisen kirjankannen, Kustaa Vilkunan teoksen, Vuotuinen ajantieto. Teos ilmestyi vuonna 1950. Kirjaa pidetään kansanperinteen perusteoksena. Se tekee laajasti selkoa Suomen kansan vanhoista merkkipäivistä ja kalenterista sääennustuksineen.
Tämän viikon perjantaina oli Heräys -seminaari Vantaalla Heurekassa. Seurasin seminaaria etänä Porista. Seminaari herätti minussa paljon tunteita. Teknologinen kehitys on ollut niin nopeaa, ettei siinä enää meinaa pysyä mukana. Tekoälyllä voidaan muutamassa minuutissa tehdä täydellinen kopio, joka sitten alkaa elämään omaa elämäänsä.
Seminaarissa Vantaan Rekolan seurakunnan kirkkoherra Jussi Koski näytti demon, jossa hän teki itsestään kopion, joka sitten alkoi videolla puhumaan jotain puuta heinää. Toinen Jussin demo oli musiikkia. Jussi valitsi tyylilajin, popmusiikin ja aiheen, muistaakseni joku ”kaunis kesäpäivä” ja siitä sitten syntyi heti musiikkiesitys, jonka tekoälyhahmo lauloi. Karmein puheenaihe seminaarissa oli ”tekoälykopio” edesmenneestä omaisesta. Tämä tarkoittaisi sitä, että voit ottaa videota läheisestäsi hänen vielä elossa ollessaan ja tehdä siitä kopion, jonka kanssa voit sitten jutella, kun läheisesi on kuollut. Tällä tavoin voit elää illuusiossa, että läheisesi edelleen juttelee sinulle. Tällaisia ilmeisesti on jo käytössä ja joidenkin ihmisten surutyötä se on kuulemma auttanut.
Olin itse ihan järkyttynyt kaikesta tästä. Valokuva tai videopätkä läheisestä on minusta ok, mutta ajatuskin siitä, että elättelisin jotain kopiota läheisestäni ja juttelisin hänelle, menee yli ymmärrykseni. Puistattava ajatus oikeastaan, kun tiedät, että se on vain kopio, jonka kanssa juttelet.
Mutta suurin uhka ei minusta ole se, että juttelet itse tekemällesi kopiolle. Suurin uhka on se, ettemme enää erota kopiota alkuperäisestä. Tekoälyn tuleminen tällä laajuudella ja näin nopeasti, romuttaa totuuskäsityksemme.
Olen tästä asiasta erittäin huolissani. Huolissaan ovat myös monet seuraavan sukupolven edustajat. Oma lapseni kirjoitti juuri ylioppilaaksi, eikä käyttänyt tehtävissään ChatGPT:tä, tekoälyavustajaa, joka on nyt noussut suureen suosioon. Lapsenikin tunnistaa ongelman, koska käyttäessämme koneellista keskusteluavustajaa, saamme vastaukset kysymyksiimme helposti. Tällöin motivaatio suurten asiakokonaisuuksien hahmottamiseen heikkenee.
Oma lapseni on ympäröinyt itsensä ihmisillä, jotka eivät käytä tekoälyä. Lapseni sanoi, että hän arvostaa kaikkea kirjallisuutta, joka on kirjoitettu ennen ChatGPT:n esiinmarssia. Ennen vuotta 2022, Ajalta, jolloin ihmiset vielä ajattelivat itse. Tässä aasinsiltani siihen, miksi halusin lukea saarnani aluksi pätkän Aimo T. Nikolaisen kirjasta. Tämä seminaari myös innosti minua harrastamaan enemmän käsin kirjoittamista. Kaunokirjoitus saattaa hyvinkin olla taito, joka on kokonaan katoamassa.
Huolestuttavaa on myös elämisen rytmin nopeutuminen. Olin jonkin aikaa sitten Helsingissä syömässä muutaman entisen työkaverini kanssa. Kun kerroin, etten käytä tekoälyä työssäni, he ihmettelivät: ”Miten sinulla on aikaa kirjoittaa ja lukea?” Vastasin: ”Minun työni on kirjoittaa ja lukea”. Jos me siirrämme kaiken työn koneille, meille jää tosiaan enemmän aikaa. Mutta mitä me teemme säästyneellä ajalla? Katsommeko netistä tekoälyllä tehtyjä videoita? Onko se parempaa ajankäyttöä, kuin asioiden lukeminen, tutkiminen ja pohdiskelu. Miten me haluamme käyttää ajan?
Martti Luther käänsi Raamatun saksaksi 1500-luvulla. Hänellä on mennyt siihen työhön koko elinikä. Me muistamme Martti Lutherin edelleen vuonna 2025. Tekoäly tekee tämän työn hetkessä, mutta se ei tunnu miltään, eikä se tee kenestäkään historiallista henkilöä.
Tekoälyseminaarissa sanottiin, että nyt meillä on jokaisella oma Einstein kellarissamme. Ehkäpä niin, mutta onko meillä myös kellarissamme Eino Leino ja Sibelius? Haluammeko me käyttää konetta, joka tekee meistä parempia kuin me oikeasti olemme, vai haluammeko me antaa arvon osaamisesta sille, jolle se oikeasti kuuluu? Ovatko tulevaisuuden suurnimet sittenkin niitä, jotka kuuluivat menneisiin sukupolviin?
Me elämme murroskautta. Muutos on nopeaa ja ainakin minua se ahdistaa, kuten olen tässä saarnassani tuonut esiin. Elämän leipää ei ole vain se, mitä me syömme ja juomme. Elämän leipää ovat ne asiat, jotka tekevät elämästämme merkityksellistä.
Päivän rukouksessa sanotaan, että Jumala lähetti ainoan Poikansa maailmaan elämän leiväksi. Siinä myös rukoillaan: ”Auta meitä hylkäämään kaikki, mikä ei ravitse meitä ja elämään sinun sanastasi, ikuisen elämän sanasta.”
Vain sinä Herra tiedät, mihin suuntaan tämä maailma on menossa ja mitkä ovat oikeat valinnat, joita meidän tulee tässä maailmassa tehdä. Me pyydämme sinulta Herra: Ravitse meitä ja ohjaa oikeaan suuntaan. Amen.
Riina Laurila,
17.4.2025
Balettipappi 