Jeesus lähti Jordanilta Pyhää Henkeä täynnä. Hengen johdattamana hän kulki autiomaassa neljäkymmentä päivää ja Paholainen kiusasi häntä. Hän ei syönyt noina päivinä mitään, ja kun tämä aika oli kulunut, hänen tuli nälkä. (Luuk 4: 1-2)
Tänään vietetään tuhkakeskiviikkoa. Tällä tarkoitetaan laskiaisen jälkeistä keskiviikkoa, joka aloittaa paastonajan. Tuhkakeskiviikko on saanut nimensä tuhkan paastoon liittyneestä tuhkan sirottelusta pään päälle. Se on perinteisesti ollut katumuksen ja parannuksen vertauskuva.[1]
Pääsiäistä edeltäväksi valmistusajaksi vakiintui varhain 40 arkipäivää käsittävä paastonaika. Paastonajan pituuden vertauskuvana on Uudessa Testamentissa Jeesuksen paasto autiomaassa.
Paastonajalla on useita tavoitteita. Paastonaikana ihminen katuu syntejään ja kiintymystään tähän maailmaan. Ihminen tutkiskelee Jumalan pyhyyttä ja rakkautta, joka näkyy Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa. Ihminen myös pyrkii kasvamaan yhä vastuullisempaan elämäntapaan ja luopumaan omastaan hädänalaisten hyväksi.[2] Suomen evankelis-luterilaisen Kirkkokäsikirjan mukaan ruokatottumusten ja muiden elämäntapojen yksinkertaistaminen voi olla avuksi paastoon liittyvässä hengellisessä kilvoituksessa.[3]
Jeesus kulki erämaassa 40 päivää ja paastosi. Tämän jälkeen Hänen tuli nälkä. Hengellinen kilvoittelu tarkoittanee juuri tätä. Hengellinen nälkä ei ehkä kasvakaan syödessä, vaan nimeomaan paastotesssa. Turhan karsimisen tarkoituksena ja tavoitteena on oppia näkemään mikä on tärkeää – mikä on sielun ravintoa.
Koronapandemia on ollut monelle pitkä paasto. Neljäkymmentä päivää tuntuu vaatimattomalta ajalta, sillä olemmehan olleet tavallaan paastolla jo vuoden päivät. Elämä minimoiduilla sosiaalisilla kontakteilla on ollut todella raskasta aikaa. Halailu on kielletty, teatterit on suljettu, museot toimivat tiukoin rajoituksin ja kirjastot ovat kiinni. Elämä seisoo paikoillaan. Inhimillinen läheisyys ja sielunravinto on ollut pitkään kortilla.
Jeesus kärsi nälkää erämaassa ja Paholainen kiusasi häntä. Myös meille jokaiselle tämä maailmanaika on näyttänyt miten tärkeitä ovatkaan ne asiat, joita olemme aikaisemmin pitäneet itsestäänselvyyksinä. Olemme joutuneet kärsimään elämän nälkää ja venyttämään sietokyvyn rajoja.
Onko tilanne antanut meille mahdollisuuden hengelliseen kasvuun? Olemmeko kasvamassa vastuullisempaan elämäntapaan?
Haluaisin uskoa, että näin on. Ainakin ilmaston ja luonnon suojeleminen on noussut useasti otsikoihin koronapandemian aikana. Tilanne on nähty kasvun paikkana. Luonnolla on niin suuri voima, että yksi pieni virus voi mullistaa koko elämäntapamme ja maailmankatsomuksemme.
Paholainen jätti Jeesuksen rauhaan kiusattuaan häntä aikansa. Uskon että myös meille koittaa päivä, jolloin korona jättää meidät rauhaan. Ehkäpä silloin olemme kasvaneet piirun verran paremmiksi ihmisiksi ja arvostamme aidosti sitä kaikkea mitä meillä on.
Riina Laurila,
17.2.2021
[1] Kirkkokäsikirja I-III 2018, 165.
[2] Kirkkokäsikirja I-III 2018, 164.
[3] Kirkkokäsikirja I-III 2018, 164.
Poweriinan blogi 