En syntynyt erityisen uskonnolliseen kotiin, eikä Raamatun lukeminen kuulunut lapsuuteni rutiineihin. Kiinnostus teologiaan ei silti näytä kovin kaukaa haetulta ajatukselta, ainakaan lapsuudenkodin kirjahyllyä katsellessa. Lapsuudenkodin kirjahyllystä löytyi yhdeksän Raamattua eri aikakausilta. Vanhin näistä on Christian Ludvig Hjeltin vuonna 1832 painama Biblia; Pyhä Raamattu suomeksi. Pinon uusin painotuote on Lasten Keskuksen toimittama Lapsen Raamattu. Se on painettu Graphicomilla, Italiassa vuonna 2008.
Mutta miten näitä Raamattuja on kertynyt näin paljon vuosien varrella? Selitys lienee yksinkertainen. Raamattu on pyhä kirja, jota ei yleensä haluta hävittää. Esivanhempien ja setien ja tätien kuolinpesistä Raamatut ovat kaikesta päätellen ainoat kirjat, jotka on säästetty. Näin perheellemme on kertynyt hieno kokoelma eri aikakausien painotuotteita.
Kirjahyllymatkalla löysin vanhempieni vihkiraamatun sekä ”isotäti” Maija Laurilan ja hänen puolisonsa Albert Kivisen vihkiraamatun. Kaikkien Raamattujen alkuperää en onnistunut jäljittämään.
Raamattujen välistä löytyi kuolinilmoituksia ja muita hyvin tärkeitä lappusia. Pohdin, että Raamatulla on tärkeä symbolinen arvo. Raamattu halutaan säilyttää. Siksi sen väliin ihmiset ovat sukupolvesta toiseen säästäneet asioita ja muistoja, jotka he kokevat arvokkaana.
Kaikissa perheissä Raamattua ei juurikaan lueta, mutta se ei tarkoita, ettei sitä arvostettaisi. Raamattu – erityisesti vihkiraamattu on instituutio, joka säilyy sukupolvelta toiselle. Toivon että tämä perinne jatkuisi edelleen. Painetussa Raamatussa on jotain erityisen Pyhää, se on käsin kosketeltavaa ja säilyvää. Sitä ei ”bittimaailma” voi koskaan täysin korvata.
Riina Laurila,
17.6.2020
Poweriinan blogi 