Elin lapsuuteni Porissa. Keskikokoisessa suomalaisessa kaupungissa pienyrittäjyys kukoisti ja sitä pidettiin suuressa arvossa. Porin keskustassa oli paljon kivijalkakauppoja. Naapurissa oli kioskeja, grillejä, kampaamoita, kiinteistönvälitystoimistoja, kodinkoneliike, hattukauppa, kenkäkauppa, lahjatavaraliike, kynttiläkauppoja ja paljon paljon muitakin pikku putiikkeja. Kaupunki oli virkeä ja eloisa.
Suuri osa naapurustoni liikehuoneistoista on nykyään tyhjillään. Megamarketit, nettikauppa ja Gigantin kaltaiset suuryritykset ovat raivanneet pienyrittäjät tieltään. Tyhjät liikehuoneistot ovat surullinen näky. Porilaisbändi Dingon autiotaloja on pian kaupunki pullollaan. Tosin ilmiö ei ole tuttu ainoastaan Porissa. Kivijalkakauppojen määrä vähenee kaikkialla.
Minusta pikkukaupat ovat aina olleet ihania. Pienyrittäjät erikoistuvat myymään juuri niitä tuotteita, joista pitävät ja ovat alansa asiantuntijoita. Pienyrittäjät osaavat neuvoa ja opastaa tuotteidensa käytössä. Moni yrittäjä myös valmistaa myytävät tuotteet itse. Pienyrittäjiltä saa palvelua, jota ei netistä tai suurista marketeista saa. Lapsena ostettiin kengät Kenkäporista. Myyjä aina mittasi jalan ja opasti kenkien ostamisessa. Kaupassa käynti oli myös sosiaalinen tapahtuma.
Myös pankkipalvelut ja vakuutusyhtiöt ovat enimmäkseen siirtyneet kivijaloista nettiin. Muistan kun pikkutyttönä kävin pankissa ja eläkeläiset jonottivat siellä pankkikirjojensa kanssa. Pankissa oli tarjolla kahvia ja pullaa. Palvelutiskejä oli pitkä rivi ja tila oli täynnä puheensorinaa. Nykyään henkilökohtaista pankkitapaamista varten on varattava aika, ja siihenkin pankissa suhtaudutaan pitkin hampain. Suositus on hoitaa kaikki asiat netissä.
Kohtaamisten koneellistuminen on laaja ilmiö. Jopa burgereissa on nykyään valotaulut, joissa tilaus tehdään. Vaikka henkilökuntaa on paikalla, ei heidän kanssaan tarvitse keskustella.
Olen miettinyt, että kivijalkakauppojen kuolema johtaa myös ihmisten eristäytymiseen ja yksinäisyyteen. Me emme enää kohtaa arjen tilanteissa toisiamme kasvokkain. Pienyrittäjyys ja vanhat palveluammatit toivat merkityksellisyyden tunnetta, joka on nyt kadonnut. Sen sijaan hyvinvointiyrittäjiä ja valmentajia ja psykologeja tarvitaan yhä enemmän. Vaikka maailma muuttuu, niin ihminen ei muutu. Me kaipaamme edelleen juttuseuraa ihan livenä. Myös korona-ajan eristäytymisvaatimus on sen meille osoittanut.
Oliko siis ennen kaikki paremmin? Ehkä, ehkä ei, mutta autioituville kaupungeille olisi tehtävä jotain. Toivon että uusia innovaatioita keksittäisiin tämän ikävän ilmiön korjaamiseksi ja kaupunkien elävöittämiseksi.
Help!
Riina Laurila,
17.10.2020
Poweriinan blogi 